Sodanjulistus

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, sanovat. Ja ovat useimmiten oikeassa.

Täti kertoo nyt tarinan aluksi pari esimerkkiä vanhemmuuden kautta. Nämä tilanteet tunnistavat varmasti kaikki äidit, mutta nuoremmille lukijoille ne toimikoon ilmaisena varoituksena.

Pienet lapset nukkuvat usein huonosti. Jos olet onnekas, vauva/taapero herättää sinut vain pari kertaa yössä, mutta jos olet todella surkean epäonninen, herätyksiä voi tulla kolmattakymmentä. On kuitenkin yksi asia, mitä ei ikinä, IKINÄ saa sanoa ääneen: ”Meillä yöt sujuvat nyt / nykyään / taas ihan kivasti.” Tuolla lausahduksella, tai jollakin sen variaatiolla, varmistat sen, että seuraavina öinä jälkikasvu huutaa kitapurje lepattaen sinua milloin mistäkin syystä pinnasängyn ääreen kerran toisensa jälkeen. Testattu on, moneen kertaan. Ei petä koskaan.

Toinen mokoma on lause ”Meillä uhmaraivarit ovat vihdoin alkaneet väistyä”. Sanopas tuo jollekulle, tai edes kirjoita se sähköpostiin tai tekstiviestiin, ja kolmevuotias saa jo samana päivänä vähintään kolme varttia kestävän raivarin, jonka aikana huutaa räkä poskella ja naama punaisena maailman vääryyksiä, joista suurin on se, että olet laittanut hänen leivälleen voin väärälle puolelle.

Näistä asioista viisastuneena en ole täällä blogin puolella hiiskahtanut halaistua sanaa siitä, että kynteni ovat vihdoin taas pitkät ja vahvan tuntuiset, eikä niihin ole tullut liuskottumia tai halkeamia, koska se onni on syytä kätkeä ja antaa kuvien puhua puolestaan.

Tai oli syytä kätkeä.

Sillä tämä on sodanjulistus. Yhden kerran olisin vielä voinut antaa anteeksi, mutta toinen kerta oli liikaa. HK:n Herkkumaksamakkara, me emme ole enää ystäviä. Minä vihaan sinua*.

____
* Ainakin nyt, kun olen kylläinen eikä mieleni tee voileipää.