…eli ”Perfektionismi on sairautta!”
Tapahtuipa taannoin, että Papu bongasi Game of Polish -blogissa hienot kynsitikut. Toki omassa laatikossa oli kynsikiekkoja vaikka muille jakaa, mutta noita Mimosan tikkuja tuijottaessani keksin äkkiä monta monituista syytä, miksi minunkin olisi ihan pakko saada tikkuja.
Kynsilakkavarastossani liikkuvuus on melko suuri: uusia lakkoja tulee ja vanhoja lähtee. Kiekoissa lakat eivät koskaan pysy järjestyksessä, koska aina välistä katoaa yksi lakka ja tilalle tulee toinen. Listojen ylläpitäminen vihkossa oli myös työlästä, kun jatkuvasti sai olla viivaamassa yli ja kirjoittamassa uutta tilalle. Tikut sen sijaan… uuden lakan tikun voisi aina sujauttaa kätevästi viuhkaan oikealle paikalleen, myydyn lakan tikun taas voisi ottaa viuhkasta pois. Voi miten kätevää! Ihan pakkohan niitä on saada!
No ei kai siinä mitään: pari viikkoa myöhemmin istuin tikkupussit hyppysissäni ja suunnittelin projektin aloittamista. Nythän minulla oli sekä
tikkuja:
..että kynsilakkaa:
Silloin kuvaan astui vakituinen elämänkumppanini, perfektionismi. Tikkujen pitäisi olla ihan täydellisiä. Ja täydellisissä tikuissa pitäisi olla kaikissa samanlaiset tekstit. Ei pelkästään tussilla kirjoitettu teksti, tai tarra, vaan siististi tulostettu tarra.
Ei minulla mitään tulostettavaa tarraa ollut, tietenkään. En ollut ikinä edes käyttänyt sellaista mihinkään. Dramaattinen isku projektin etenemiselle! Ei kun eBay-ostoksille…
Vajaa viikko myöhemmin minulla oli A4-kokoisia tulostettavia tarra-arkkejakin:
Seuraavaksi tajusin, etten osaa tulostaa tarroja. Osaan toki käyttää suhteellisen uutta lasertulostintamme, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miten sillä tulostetaan tarroja. Se kun meinaan ei käynytkään niin helposti, että paperisäiliöön työnnetään tarra-arkki ja annetaan palaa. Oooh no.
Fiksuna ja akateemisesti koulutettuna ihmisenä päättelin sitten, että paksummat erikoispaperit pitää varmaankin syöttää tulostimeen jotenkin eri tavalla. Käsin. Ja niin alkoi opiskelu. Löysin tulostimesta suunnilleen sopivan näköisen reiän ja onnistuin jopa löytämään tulostusasetuksista käsinsyötön. Harjoittelin kartongilla, etten haaskaisi arvokkaita Englannista saakka matkustaneita tarra-arkkejani.
Ihmeiden ihme: printteri nielaisi kiltisti kartonkiarkin ja sylkäisi sen ulos tekstillä kuorrutettuna. Hurraa! Vuosien yliopisto-opiskelu ei mennyt hukkaan! (*voice dripping with sarcasm*)
Pienessä päässäni (tämä on toki vain sanonta, sillä kukaan, joka on joskus käyttänyt numeron 59 ylioppilaslakkia, ei voi sanoa tällaista vakavalla naamalla) tuumiskelin seuraavaksi, että fonttikoon ja rivivälin pitää olla juuri oikeat, jotta tarroista tulee sopivankokoisia, ja pitkätkin kynsilakkojen nimet mahtuvat kauniisti tikulle (can you say ”Wet’n’Wild – I Gotta Confection To Make”?). Tarrat pitäisi pystyä leikkaamaan yksinkertaisesti suikaleina irti ilman, että niitä tarvitsisi enää sen enempää trimmata muuta kuin pituussuunnassa.
Voin kuulkaa vakuuttaa, että sitä fonttikokoa ja riviväliä säädettiin eräskin hetki, ennen kuin testitulostukset alkoivat näyttää riittävän hyviltä ja lopultakin pääsin tulostamaan ne tarrat.
Sitä luulisi, että kaiken tämän uurastuksen jälkeen projekti olisi ollut jo melkein pulkassa, mutta varsinainen työhän ei ollut tässä vaiheessa vielä edes alkanut. Noin 170 tarraliuskaa mahtui sievästi kahdelle arkille, eikä niiden leikkaaminenkaan ollut mitenkään erityisen haasteellista, vaan annas, kun tuli aika ruveta liimaamaan niitä.
170 tarraa on aika paljon liimattavaa. Kuvassa on liuskoista vain pieni osa, koska tein liimauksen muistaakseni neljässä erässä, ja silti se puuha ehti muodostua varsin puuduttavaksi kokemukseksi – ei vähiten siksi, että jokaisesta liuskasta piti työläästi kynsillä saada kaivettua taustapaperi irti.
Ehdottomasti työläin vaihe oli kuitenkin tikkujen lakkaaminen, tietenkin. Useimmat tikut vaativat lakkaa kolme kerrosta, ja sisäinen perfektionistini pakotti minut laittamaan tikuille myös päällyslakan, jotta lakkapinnasta tulisi kauniimpi ja sileämpi. Sisäinen perfektionistini luultavasti ajaa minut myös ennenaikaiseen hautaan.
Oma haasteensa oli myös löytää tikuille paikka, jossa ne saisivat rauhassa kuivua vuorokauden verran. Talouden jokainen vaakasuora kova pinta kun on joko neljän pienen tahmaisen käden ulottuvilla tai vastaavasti kerännyt päälleen noin kolmenkymmenen sentin tavarakerroksen asioita, joiden ei pitäisi olla neljän pienen tahmaisen käden ulottuvilla.
Lopulta, niin uskomattomalta kuin se vaikuttaakin, kaikki lakat oli saatu tikuille. Sen jälkeen täytyikin enää käyttää useampi tunti tihrustaen niitä eri värisävyjä, jotta ne tikut saisi hienosti väreittäin viuhkoiksi. Järjen olisi toki pitänyt sanoa, että homma on ihan mahdoton, koska eihän asioita voi pistää yhteen riviin, jos joutuu käyttämään kolmea eri lajitteluperiaatetta (värisävy, värikylläisyys ja kirkkaus). Järki sanoikin, lopulta, mutta sitä ennen sen sanoi aviomies.
Nyt urakka on kuitenkin ohi. Se vaikutti kynsilakkahullun Iisakin kirkolta, mutta se on nyt ohi. Lakat ovat tikuilla ja tikut viuhkoissa, joihin lopulta sain ne sellaiseen järjestykseen, jonka kanssa sisäinen perfektionistini kykenee elämään.
Hullun hommaa, sanon minä, samalla kun hyrisen hiljaa tyytyväisyydestä valmiita viuhkoja katsellessani.
Jos edes kynnet 
